Hankeraportti!

Vihdoinkin hankeraportti on valmis julkaistavaksi! Jos koko raportti tuntuu liian tuhdilta, voit hyvin lukea esim. vain Tiivistelmän. Luvussa 4 on lastentarhanopettajien kommenteista suoria lainauksia. Luvuissa 1 ja 5 on pohdintaa hankkeesta sekä sen kytköksestä tämänhetkiseen varhaiskasvatuksen tilaan.

Kiitos mukanaolosta, tämä oli hieno prosessi!

Terveisin,
Hannele

https://drive.google.com/file/d/1FtHMbgBQi0O-Pnp4h1vH1ZsZFzSW-wsN/view?usp=sharing

Ajatusmallit muuttuneet - tuloksia hankkeesta

Lokakuussa tapasimme jälleen hankkeen merkeissä. Kävimme läpi lapsiryhmässä tehtyjä havainnointeja ja pohdimme, miten niitä voisi käyttää hyväksi lasten vasuja kirjatessa. Käyn tässä blogikirjoituksessa yhden tietyn havainnointiprosessin pääpiirteittäin läpi, koska maahanmuuttajataustaisista lapsista en ole aiemmin vielä kirjoittanut. 

Maahanmuuttajataustaista lasta oli havainnoitu leikkitilanteessa, jossa hän oli yksin. Lapsi oli aloittanut elokuussa ryhmässä ja leikkinyt tähän asti vain yksin. Aikuinen oli mennyt lapsen luo, kysellyt hieman leikistä, mutta enimmäkseen vain katsonut ja seurannut lapsen leikkimistä. Lapsen leikissä oli ollut perinteinen hyvikset ja pahikset -asetelma eläinhahmoilla. 

Lapsen leikkiä seuratessa selvisi paljon erilaisia vahvuuksia, kuten taito sitoutua pitkäkestoisesti, rikas mielikuvitus sekä myös kohtalaisen hyvä suomen kielen taito. Lapsi käytti muun muassa paljon erilaisia paikan määreitäkin sujuvasti suomeksi.

Aikuinen löysi siis paljon vahvuuksia lapsen leikkitaidoista, mutta silti lapsi leikkii aina yksin. Kun oli aika pohtia sitä, mitä aikuinen voi omalla toiminnallaan edesauttaa lapsen vahvuuksien esille saamista, oli suunnitelmat jo selvillä. Seuraava askel olisi alkaa lisätä lapsen osallisuuden astetta lisäämällä yhteisleikkejä ryhmän muiden lasten kanssa. Tadaa! Yksi vasu (melkein) valmis kirjattavaksi. 

Lapsen vahvuudet: taito sitoutua pitkäkestoisesti, rikas mielikuvitus, hyvä suomen kielen taito

Tavoitteet pedagogiselle toiminnalle: lapsen osallisuuden lisääminen sekä sosiaalisten taitojen tukeminen muun muassa lisäämällä yhteisleikkitilanteita muiden lasten kanssa suunnitellusti

Kris Kalkman ja Alison Clark julkaisivat tämän vuoden helmikuussa artikkelin tutkimuksestaan, joka käsitteli maahanmuuttajataustaisen lapsen osallisuutta roolileikkien avulla. Artikkelissa esiteltiin kolmivaiheinen prosessi, jonka mukaan maahanmuuttajataustainen lapsi sopeutuu osaksi lapsiryhmää.

Ensimmäisessä vaiheessa lapsi havahtuu siihen, että ensisijainen sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö, kuten koti on muuttunut ja hänet on irrotettu tuntemastaan ympäristöstä.

Toisessa vaiheessa lapsi on ikään kuin sosiokulttuurinen matkustaja ja monen ristikkäisen kulttuurin kynnyksellä. Jotta lapsen on mahdollista tulla osaksi yhteisöä, hänen on ensin ymmärrettävä vertaiskulttuuria päiväkodissa eli lasten rutiineja, huolia, arvoja jne.

Kolmannessa vaiheessa lapselle määrittyy rooli uudessa ympäristössä.

Kalkmanin ja Clarkin artikkelissa kerrottiin, että roolileikeissä leikin kulusta neuvotellaan yhdessä ja tietyt ehdotukset tiedostetusti tai tiedostamatta hylätään ja hyväksytään. Maahanmuuttajataustaisten lasten ehdotuksista roolileikeissä voi tarkastella sitä, miten he ovat sisäistäneet ympäröivää päiväkotikulttuuria. Muistan omasta työhistoriastani seuranneeni kerran, kun lapset leikkivät päiväpiiriä. Aikuista esittänyt lapsi kulki paperi toisessa kädessä ja kynä toisessa kädessä ympäri piiritilaa. Hän naputti kynällä paperiin ja sanoi kovaan ääneen ”Omalle paikalle! Omalle paikalle!”. Hänen roolinsa lapsiryhmässä oli määrittynyt ja se näkyi myös roolileikissä. Hän oli aina se lapsi, jolle sanottiin ”Omalle paikalle.”.

Nostin Kalkmanin ja Clarkin artikkelin myös lokakuisessa kokouksessamme esille, koska havainnoitu lapsi on tällä hetkellä sosiokulttuurinen matkustaja eli sopeutumisprosessin toisessa vaiheessa. Se, miten aikuinen suunnittelee omaa toimintaansa havaintojensa perusteella vaikuttaa valtavasti siihen, minkälainen rooli maahanmuuttajataustaiselle lapselle ryhmässä muodostuu.

Yleisellä tasolla kokouksessa keskusteltiin, että havainnointilomakkeen käyttö on johtanut aikuisten ajatustapojen muuttumiseen. Lapsia ja heidän toimintaansa katsotaan eri tavalla, minkä vuoksi myös omaa toimintaa tarkastellaan eri tavalla.

Hanke on edennyt toivotulla tavalla ja hienointa tässä on nähdä, miten aikuiset itse huomaavat kehittyvänsä työssään!

Artikkeli, johon viittasin aiemmin on nimeltänsä Here we like playing princesses – newcomer migrant children’s transitions within daycare: exploring role play as an indication of suitability and home and belonging (Kris Kalkman ja Alison Clark, 2017)

Laaja-alainen osaaminen 1.0

Laaja-alainen osaaminen tuo monien hikikarpaloiden nostattaja 1.8.2017 lähtien. Käsitteenä se on uusi, mutta asiana ei juurikaan.

Laaja-alaisen osaamisen alueisiin kuuluu esimerkiksi ajattelu ja oppiminen ja vasussa siitä sanotaan esimerkiksi tällaisia asioita:

”Lapsia kannustetaan sinnikkyyteen ja olemaan lannistumatta epäonnistumisista sekä keksimään ratkaisuja eri tilanteissa.”

”Heitä (lapsia) ohjataan suuntaamaan ja ylläpitämään tarkkaavaisuuttaan.”

Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu –kohdassa mainitaan seuraavia asioita:

”Lapsia ohjataan ystävällisyyteen ja hyviin tapoihin.”

”Lasten kanssa harjoitellaan asettumista toisen asemaan, opetellaan tarkastelemaan asioita eri näkökulmista sekä ratkaisemaan ristiriitatilanteita rakentavasti.”

Kaikkihan edellä mainittuja asioita on tehnyt ilman Valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden lukua 2.7. Miksi laaja-alainen osaaminen sitten on vasussa?

Koko laaja-alaisen osaamisen nostamisella vasuun haetaan sitä, että päivähoidon henkilöstö alkaisi katsella kasvatustyötänsä eri tavalla kuin ennen. Laaja-alainen osaaminen käsitteenä on ohjaamassa arviointia ja toiminnan suunnittelua. Näkökulman muutosta ja sitä kautta myös toiminnan suunnittelua pyritään lähestymään lapsen kokemuksen tarkastelun kautta.

Elikkäs vaikka niitä riitoja samasta lelusta on setvittykin jo vuosia, jotain on kuitenkin yleisellä mittarilla unohtunut? Kuka keksii?

Tapa, jolla olemme lasten kanssa olleet vuorovaikutuksessa ei ole ollut riittävän hyvä. Siitä on todisteena esimerkiksi se, että sekä tehostetun tuen että erityisen tuen määrät ovat kasvaneet peruskoulun oppilailla. Ehkä hurjinta faktaa on se, että tehostetun tuen oppilaista poikia oli 65% ja erityisen tuen oppilaista poikia oli 70%! (Tiedot löytyvät Tilastokeskuksen koulutustilastoista.) Tässä vaiheessa astuu taas ystävämme reflektio esiin työkalupakkinsa kanssa ja alkaa esittää piinaavia kysymyksiä kasvattajille.

Onko lapsia kannustettu sinnikkyyteen ja yrittämään uudestaan epäonnistumisista huolimatta? Pääsikö suusta kenties sellaisia lauseita kuten ”Taas on kakat housussa!” vai tuliko pohdittua, että ”Mikäköhän tässä ympäristössä on sellaista, että lapsi ei pysty ilmaisemaan vessahätäänsä?”

Onko lapsia ohjattu suuntaamaan ja ylläpitämään tarkkaavaisuuttaan? Ah, ne aamupiirit/ruokapiirit/päiväpiirit, missä yksi tai kaksi veijaria laittaa aikuisen suunnitelmat vessanpöntöstä alas ja varastaa shown. Pistettiinkö lapsi pois piiriltä, jolloin tarkkaavuustreenit meni vähän niinku siinä? Saiko piiri pohtimaan, että ”Tosi kiva, kun yks lapsi häiritsee ja metelöi ja ne kaikki muut kärsivät siitä.” vai kenties ”Oliko toiminta tarpeeksi mielenkiintoista, jotta jokaisen lapsen on mahdollista harjoitella tarkkaavuuden suuntaamista haluttuun kohteeseen ja ylläpitämään sitä omien taitojensa puitteissa?”

Laaja-alaisen osaamisen pointtina on se, että on olemassa tietoa, jota halutaan auttaa lapsia oppimaan. Sitten on taitoja, joiden avulla lapset oppivat etsimään tietoa. Sitten on arvot, asenteet ja tahto, jotka vaikuttavat siihen, että miten tietoa ja taitoja käytetään tilanteissa.

Ja esimerkkiä pukkaa. Ajatellaan, että meillä on Pertti (koska faktathan kertoi, että 70% erityisen tuen tarpeessa olevista on poikia), jolle tarkkaavuuden kohdentaminen ja ylläpitäminen on erityisen hankalaa siirtymätilanteissa vaikkapa ulos mentäessä. Kuvitellaan vielä, että Pertti on sen ikäinen, että hän kyllä tietää, mitä ulos lähteminen teoriassa sisältää.

Kun tulee kehotus siirtyä vessan kautta pukeutumaan, Pertti heittää viimeiset pikku-legot ilmaan ja alkaa kontata pöytien alla, kiljua kuin paloauto ja juosta pöytien ja tuolien välissä kuin labyrintissa konsanaan. Perttiä ei saa sanallisesti ohjattua oikean toiminnan ääreen, ja jos häntä lähestyy, hän alkaa juosta pakoon.

Laaja-alaisen osaamisen näkökulmasta tilanne olisi paloiteltavissa seuraavasti. Pertillä on tieto siitä, että ulos lähteminen tarkoittaa: 1)lelujen siivousta 2)pissalla käymistä 3)pukeutumista sään mukaan ja 4)pukeuduttua siirtymistä fyysisesti ulkotiloihin.

Pertillä on myös taito siivota, käydä itsenäisesti vessassa, pukeutua ja kävellä, joten ainoa asia, johon hän saattaisi tarvita aikuista on kysymys säänmukaisista varusteista. (ja se kysymyshän on useimmiten ”Tarviiko laittaa kurahousut?”) Ei siis pitäisi olla mitään ongelmaa, eikö?

Arvot, asenteet ja tahtotila. Nämä kolme asiaa vaikuttavat valtavasti siihen, miten Perttikin tietojansa ja taitojansa osaa siirtää ja soveltaa tilanteesta toiseen. Nämä kolme asiaa ovat mielestäni myös ne, joiden vuoksi laaja-alainen osaaminen on vasuun nostettu. Lapsen oppiminen ja kehittyminen on nähtävä paljon laajempana kokonaisuutena, kuin aiemmin. Siksi Huomaa hyvä!-pedagogiikkakin on kehitetty, jotta ymmärrettäisiin, että jokaisessa lapsessa on potentiaalia. Jokaisessa lapsessa on vahvuuksia, mutta niitä ei näe, jos ei ymmärrä, miten esimerkiksi tahtotila vaikuttaa lapsen suoriutumiseen arjen tilanteissa.

Ja vaikuttaahan se meidän aikuistenkin suoriutumiseen. Oletkos koskaan pohtinut omaa työskentelyäsi lasten kanssa ja kuinka tahtotila vaikuttaa valintoihisi? Siitä reflektointiaihe viikonlopulle.

Laaja-alaisen osaamisen tarve nousee ympäröivän maailman muutoksista. Ihmisenä kasvaminen, opiskelu, työnteko sekä kansalaisena toimiminen nyt ja tulevaisuudessa edellyttävät tiedon- ja taidonalat ylittävää ja yhdistävää osaamista.

Sitten summataan!

1. Vaikka muutokselle ei nähtäisikään tarvetta, tilastot kertovat karua faktaa todellisuudesta.

2. Laaja-alainen osaaminen vasun perusteissa tähtää vuorovaikutuksen muutokseen.

3. Lasten oppimiseen ja kehittymiseen vaikuttaa laaja kokonaisuus ja se pitää näkyä arviointitavoissa sekä toiminnan suunnittelussa.

Respect my authority!

Auktoriteetilla tarkoitetaan arvovaltaista ja vaikutusvaltaista henkilöä. Löysinpäs hiljattain sellaisenkin käsitteen kuin pedagoginen auktoriteetti, jolla Elina Harjusen väitöskirjan mukaan tarkoitetaan luokanopettajan ja oppilaan välistä luottamussuhdetta, joka syntyy luokanopettajan aseman ja pedagogisen suhteen muodostumisen perusteella. Pedagoginen auktoriteetti oli minulle käsitteenä ennestään tuntematon, mutta ei mielestäni ole rajattu vain luokanopettajiin vaan hyvin voisi ajatella ammattikasvattajien ja kasvatettavien luottamussuhdetta. Laitetaanpas saappaat jalkaan ja lähdetään tähän suohon hetkeksi tarpomaan.

(Pedagoginen) auktoriteetti jaetaan siis kahteen osaan. Jos sovelletaan päiväkodin maailmaan tämä käsite, niin ensimmäinen osio auktoriteetista saadaan vain sillä, että on lapsiryhmässä työskentelevä aikuinen. Eli koska olet aikuinen, sinulla on silloin jokin valta-asema. Sehän ei missään nimessä riitä, niin kuin varmaan kaikki uuden lapsiryhmän kanssa aloittavat ovat huomanneet. Puhutaan siitä, kuinka lapset ”testaavat” heille uusia aikuisia. Lapset kokeilevat rajoja ja katsovat, miten aikuiset reagoivat niiden venyttämiseen äärimmilleen.

Toinen osio pedagogisesta auktoriteetista onkin pedagogisen suhteen muodostuminen aikuisen ja lapsen välille, johon vaikuttavat sekä vuorovaikutus (Yllätys!) ja ammattitaito eli joku haisu siitä, että mitä ollaan kulloinkin tekemässä. Se, että nykyään ei enää riitä pelkkä ”aikuisen asema” siihen, että lapset uskovat, mitä heille sanotaan, johtuu yksinkertaisesti sellaisesta asiasta kuin tasa-arvo. Lasten ja aikuisten välinen tasa-arvo on lisääntynyt, mikä on johtanut siihen, että auktoriteettiasema täytyy ihan oikeasti ansaita ja sen eteen pitää tehdä töitä. Onhan se vasun perusteissakin, että varhaiskasvatuksen tehtävänä on edistää tasa-arvoa ja demokraattisia arvoja.

Luin hiljattain tutkimuksesta, jossa selvitettiin kokemuksia auktoriteetista sekä sen kehittymisestä. Arvaattekin varmaan, miten auktoriteettia voi itse kehittää? No reflektoinnillapa tietysti. Havainnointilasit päähän ja tarkastelemaan, että mitä tilanteessa tapahtuu:

1. Raulia pyydetään tulemaan sisälle, mutta hän lähtee nauraen juoksemaan ympäri päiväkodin pihaa. Kuulee kyllä kehotukset, mutta ei tule.

2. Raulin toiminnanohjaustaidot ovat ihan hyvät mm. ulossiirtyminen sujuu ilman aikuisen apua. Rauli on hiljattain innostunut myös Pokémonien piirtelystä ja keskustelee niistä innoissaan.

3. Jokin sisälle siirtymisessä ei Raulia kiinnosta. Onko ulkona kivempia leikkejä kuin sisällä?

4. Sisälle pitää tehdä jotain kiinnostavaa ja kivaa, jotta Raulin tahtotila sisälle siirtymisestä saadaan aktivoitua. -> Tehdään ulkoilujen päätteeksi Pokémon-jahti, jolloin jokainen lapsi saa etsiä päiväkodin pihasta uuden hahmon ja kerätään ne yhteiseen Pokémon-kansioon. Kansiota säilytetään ryhmätilassa, jotta Raulin ja muiden lasten pitää siirtyä sisätiloihin, ottaa ulkovaatteet pois ja laittaa hahmo kansioon. Etsitään tabletilta hahmolle vielä nimi ja lapsi saa itse kirjoittaa nimen mallista.

Toimisko? Uskon, että paremmin kuin ”Mähän sanoin sulle, että SISÄLLE!”

Varhaiskasvatuksessa arvostetaan sivistystä, mikä ilmenee tavassa suhtautua itseen, muihin ihmisiin, ympäristöön ja tietoon sekä tavassa ja tahdossa toimia oikein.

Sitten summataan!

1. Auktoriteetti ansaitaan hyvällä vuorovaikutuksella.

2. Omaa auktoriteettia on mahdollista kehittää reflektoimalla.

3. Kun luot tilanteita, joissa lapsi onnistuu, vahvistat samalla luottamussuhdetta ja auktoriteettiasi.

Isoja harppauksia! - tuloksia hankkeesta

Viime viikolla tapasimme hanketta varten tehdyn havainnointilomakkeen käyttökokemusten merkeissä. Kaikki hankkeeseen osallistuvat eivät valitettavasti päässeet osallistumaan, mutta isoja saavutuksia oli paikallaolijoille tullut jo kuukaudessa.

Alle 3-vuotiaiden ryhmässä, havainnointilomake otettiin ns. perustietolomakkeen liitteeksi jokaiselle ryhmän lapselle. Vaikka lomaketta ei säännöllisesti ole tullut täydennettyä, sen olemassaolo on ohjannut ajatuksia. Erityisesti lapsen vahvuuksien löytämisessä lomake on ollut hyödyllinen.

Yhden lapsen kohdalla huomattiin selkeä kielellinen herkkyyskausi, jota lähdettiin tukemaan. Kielellisten taitojen melko nopeankin kehityksen johdosta, pienen lapsen itsenäistymisessä oli mahdollista ottaa suuri harppaus eteenpäin sensitiivisesti, lapsen turvallisuuden tunnetta särkemättä ja yhteistyössä vanhempien kanssa. (Jätän yksityiskohdat mainitsematta anonymiteetin säilyttämiseksi.) Yleisellä tasolla kuvailtiin, että arki on ollut sujuvampaa, kun huomion on osannut kiinnittää oleellisiin asioihin lapsissa, mikä on käynnistänyt aikuisen reflektioprosessin.

Havainnointilomakkeen testijakso tehtiin loppukeväästä 2017. Nyt oli kuultavissa samankaltaisia havaintoja vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä, kuin testijaksollakin. Aiemman esimerkin lisäksi lomake on ollut hyvä tuki myös vasu-keskusteluissa.

Havainnoinnista puhuttaessa todettiin, että se vaatii aikaa. Jotta lapsen voi kunnolla "nähdä", on pakko istua alas ja keskittyä. Siksi on merkityksellistä, että lomake on ollut ohjaamassa aikuisten ajatuksia ja sitä kautta myös toimintatapoja, vaikka itse kirjaamista ei hektisessä arjessa pystyisi tekemään.

Tästä on enemmän kuin hienoa jatkaa eteenpäin!

Voihan keskikäyrä!

Katja Lahti Project mama-blogista kirjoitti hiljattain lapsensa viimeisestä neuvolakäynnistä ennen kouluterveydenhuollon pariin siirtymistä. Hänen kokemuksensa omasta neuvolan terveydenhoitajasta oli positiivinen, vaikka kaikessa ei sinne kuuluisille keskikäyrille osuttukaan. ”Keskiarvot ovat keskiarvoja, jonkun täytyy kasvaa siellä miinuskäyrillä, kunhan nyt kasvaa. Ei ole kyse kilpailusta.”, oli neuvolassa viisaasti todettu.

Lähipiirissäni on neuvolasta hieman toisenlainen kokemus. 4-vuotistarkastuksessa, jota hyveneloseksikin kutsutaan, vanhempi sai murskapalautteen saksien käytöstä lähtien. Tuttavani kertoi jännittäneensä lapsensa ensimmäistä varhaiskasvatussuunnitelmaan liittyvää keskustelua päiväkodin kanssa, koska kokemus oman lapsensa arvioinnista jonkun ulkopuolisen tekemänä oli kammottava. Noh, lapsesta ei ollut silloisen päiväkodin eikä ole nykyisen koulunkaan puolesta ollut mitään murhetta neuvolan pelottelusta huolimatta, päinvastoin. Kokemus oman lapsen suurennuslasin alle laitosta sen yhden ikävän kerran kuitenkin säilyy.

Ajatellaanpa sitten niitä vanhempia, jotka saavat usein kuulla lasta hakiessaan, että ”Meillä kävi nyt tänään taas täällä tällainen juttu…” tai ”Tänään me on jouduttu keskustelemaan taas siitä, että…” tai ”Tänään se lepohetki/aamupiiri/ulkoilu/jne. meni tosi huonosti.” Muistan opiskeluaikanani sijaistaneeni kuukauden verran samassa päiväkodissa, jossa yksi vanhempi kysyi joka päivä lasta hakiessaan, että ”Mites se lepohetki tänään meni?” Kiva tietysti, että ollaan kiinnostuneita lapsen päivästä, mutta jotain on mennyt pahasti metsään, jos keskustelu päiväkodin ja kodin välillä tervehdyksen jälkeen jatkuu automaattisesti niihin seikkoihin, jotka lapsen päivässä kyykkää. ”Ei lapsen kehittymisen mittaamisesta pitäisi tulla mitään vanhemman henkilökohtaista painajaista, vaikka näin joskus tuppaa käymään. Ei kukaan halua lisää huolia, ellei niihin ole jotain oikeaa syytä.”, kirjoittaa Lahti.

Koska miten voimme sanoa, että lapsi ei osaa olla lepohetkellä tai piirillä? Mihin se arviointi perustuu? Siihen, että kyllä suurin osa tämän ikäisistä osaa? Minulle tuottaa edelleen vaikeuksia viedä likaiset vaatteet suoraan pyykkikoriin. Sen sijaan säilön niitä hyvän aikaa sohvalla, ruokapöydän tuolin selkänojalla tai myttynä huoneen nurkassa. Minä olen selvästi miinuskäyrillä, kun mitataan taitoa viedä likaisia vaatteita pyykkikoriin. Onko tällöin toiminnanohjaustaitoni keskitasoa alhaisemmat?

Jos arviointimme tuloksena toteamme, että lapsen on vaikea olla paikallaan piirillä, niin silloin me emme suunnittele paikallaan olemista aamupiireille kuin murto-osaksi hetkeä. Ihan sama, mitä ne keskikäyrät kertovat kunkin ikätason paikallaan olosta. Jos lapselta vaaditaan sellaisia asioita, joihin hän ei pysty, lapsen stressitila aktivoituu, mikä heikentää entisestään oppimiskapasiteettia. Kun stressitila aktivoituu tarpeeksi monta kertaa saman toiminnan kohdalla, ei tarvitse kuin mainita ”lepohetki” ja lapsi on valmis juoksemaan maratonin treenatessaan oopperalauluansa samaan syssyyn.

Kun me arvioimme lapsen taitoja, me vertaamme niitä lapsen omaan keskikäyrään. Eihän meidän aikuistenkaan kuulu verrata taitojemme kehitystä ikätovereihin tai työtovereihin. Kuulostaa ihan naurettavalta ajatella, että minun pitäisi osata viedä likaiset vaatteet heti päältäni pyykkikoriin, koska kaikki muutkin kolmekymppiset osaavat. Kyllähän minä ne osaan viedä ja pitäisikin varmasti viedä, mutta ihan muista syistä. Näin laaja-alaisen osaamisen näkökulmasta tiedot, taidot ja arvot ovat sen asian suhteen kohdallaan. Asenteessa ja tahtotilassa on vielä snadisti treenattavaa.

Kannustavat ja lapsen kehitystä ja oppimista myönteisesti kuvaavat viestit ovat tärkeitä. Yhteistyön merkitys huoltajien kanssa korostuu, kun suunnitellaan ja toteutetaan lasten kehityksen ja oppimisen tukea. Luottamuksellinen ilmapiiri mahdollistaa huoltajien ja henkilöstön välisen yhteistyön myös haastavissa tilanteissa.

Sitten summataan!

1. Päiväkodin henkilöstön pitää olla tietoinen siitä, mikä merkitys on lapseen kohdistuvan positiivisen ja/tai kriittisen arvioinnin kertomisella vanhemmalle.

2. Päiväkodin henkilöstön tulee olla varovainen tehdessään yleistyksiä lasten taitojen tasoista.

3. Lapsen taitojen kehitystä verrataan vain lapsen aiempiin taitoihin. Ei ole mitään syytä asettaa lapsia kilpailuasemaan.

Mikähän tollakin taas on? - Vuorovaikutuksen peruskurssi

Toimintakulttuuri, vuorovaikutus ja tiimityöskentely. Näiden kolmen asian merkityksen ymmärsin siinä vaiheessa, kun niissä oli puutteita. Kaikki liittyvät toisiinsa kiinteästi: ilman hyvää vuorovaikutusta ei ole hyvää tiimityöskentelyä ja ilman hyvää tiimityöskentelyä ei ole hyvää toimintakulttuuria. Kun ei ole hyvää toimintakulttuuria, kellään ei ole enää kivaa, kuten Kummelin portsaritkin totesivat.

Opintojeni aikana kirjoitin melkein jokaisen ruutupaperin reunaan, että ”vuorovaikutus on kaiken perusta”. Uskon, että useimmat ammattikasvattajat tietävät, miten ja mitä asioita työyhteisössä lapsille ja aikuisille kuuluu puhua. Harvat kuitenkaan miettivät työpäivien aikana, että mitkä tekijät hyvän vuorovaikutuksen ylläpitämiseen vaikuttavat. Se ei ole itsestäänselvyys varsinkaan päiväkotityyppisessä instituutiossa, jossa vuorovaikutussuhteiden määrä on melkoinen. Kaikki meistä varmasti osaakin kertoa esimerkkejä tilanteista, joissa on jäänyt miettimään, että ”Mikähän tollakin taas on?”

Vaikka se on välillä raskasta (ja sehän on), hyvän vuorovaikutuksen eteen pitäisi jaksaa tehdä työtä. Se on taito siinä missä ristikoiden täyttäminenkin. Sitä voi harjoitella ja siinä voi tulla paremmaksi. Miksi vuorovaikutuksen eteen työyhteisössä pitäisi jaksaa tehdä työtä?

Oma työssäjaksamisesi on yksi erittäin hyvä syy. Muistan erään tiimipalaverin, jonka antia oli kollegani hiljattain käymä koulutus. Tutustuin tällöin ensi kertaa psyykkiseen akkuun, joka liittyy työhyvinvointiin ja työssäjaksamiseen. Psyykkisen akun tyhjenemiseen työpäivän aikana vaikuttavat jatkuva valppaana olo, toistuvat keskeytykset ja kohtuuton aikapaine. Kuulostaako tutulta?

Akku on täynnä 100%, kun heräät aamulla. 20% vähenee, kun lähdet viime tipassa töihin ja huomaat, että pyörän rengas on puhki. Pääset työpaikalle ja huomaat, että työkaveri on oksennustaudissa ja päivän suunnitelmat pitää muuttaa -> 60%. Samassa hetkessä Rauni on juuri laittanut Taimin hiuksiin erikeeperiä ja syöksyt päivän uudelleen suunnittelusta tilanteeseen akkusi tyhjentyessä 20%. (PsT Anna-Maria Teperi, 2014)  

Psyykkisen akun tyhjenemiseen vaikuttaa keskeisesti vaikeat vuorovaikutustilanteet. Hyvä on myös tietää, että jokaisella meistä on oma uniikki akkumme, joka tyhjenee ja latautuu eri tavoin. Jollekin toimimaton vuorovaikutus aiheuttaa pientä hampaiden kiristelyä, kun taas toinen menettää yöunensa sen johdosta. Kuten aiemmin tuli mainittua, vuorovaikutussuhteita ja siitä seuraten myös vuorovaikutustilanteita on päiväkodissa erittäin paljon. Ei voida siis olettaa, että kaikki niistä olisi helppoja. Elintärkeää työssäjaksamisen näkökulmasta kuitenkin olisi, että vaikeita vuorovaikutustilanteita olisi huomattavasti vähemmän, kuin helppoja.

Vaikeat vuorovaikutustilanteet kuluttavat kaikkien psyykkistä akkua työyhteisössä enemmän tai vähemmän ja tämä on ensimmäinen asia, joka on tiedostettava vuorovaikutustaitoja kehitettäessä. Vaikka napakka keskustelu käytäisiinkin kahden ihmisen välillä, se luo jännitteen koko työyhteisöön puhumattakaan niistä lapsista. Harvalla meistä myöskään on piikkipaatsamasta valmistettua taikasauvaa, kuten Harry Potterilla, jolla voisi helpon muistiloitsun (Unhoituta) avulla siirtyä aina mukavien kuulumisten kanssa töistä kotiin. Tällöin myös kotijoukkojen akut tyhjenevät, vaikka usein kotiin mennään juuri lataamaan akkuja. (Näin ruuhkavuosissa kamppailevalle joskus se rehellisesti sanottuna on toisin päin.)

Rayan Hämäläinen kirjoitti 5.8.2017 Tehyn blogissa myös vuorovaikutuksesta. Vaikka Hämäläinen kirjoittikin hoitajan näkökulmasta, tekstistä voi mielestäni ottaa oppia koulutuksesta riippumatta.

”Työpaikan ilmapiiri ei ole samantekevää henkilökohtaisesti kenellekään, ei työyhteisölle, ei potilaille tai asiakkaille eikä yhteiskunnalle. Itseään ja ammattiaan arvostavat hoitajat eivät syö omiaan, vaan ymmärtävät terveen työyhteisön merkityksen osana kaikkea toimintaa.”