Jaksa vielä vähän!

Oliko rankka päivä? Liian vähän käsiä? Levottomia lapsia? Johtajan kanssa ei pääse samalle aaltopituudelle? Tiimityöskentely kyykkää?

Joskus työpäivän jälkeen ajattelen, että yritinkö liikaa? Yritinkö vaatia itseltäni enemmän kuin mihin pystyn? Jos yritin, todennäköisesti epäonnistumisia tuli silloin enemmän.

Samoin kuin lapsilla. Jos yritämme vaatia lapsia oppimaan liian montaa asiaa päivän tai viikonkin aikana, epäonnistumisia tulee enemmän. Oppimiskapasiteetti on jokaisella ainutlaatuinen ja myös ainutlaatuisen rajallinen. Jos se ylitetään, epäonnistumisia tulee väkisinkin enemmän, koska aivot eivät pysty käsittelemään yhtäkkiä suurta määrää informaatiota. Kun epäonnistumisia tulee enemmän, se lannistaa eikä saa meitä yrittämään enemmän. Päinvastoin, tekee mieli heittää seuraavallakin kerralla hanskat tiskiin.

Uusissa vasun perusteissa painotetaan sitä, että tavoitteita asetetaan toiminnalle. Lapsen arvioimisesta näkökulmamme tulisi siirtyä toiminnan arviointiin sekä päiväkodin henkilöstön itsearviointiin. Itsemme arviointiin emme kuitenkaan saa vasusta muuta ohjetta kuin, että se voi kohdistua esimerkiksi oppimisympäristöön tai työtapoihin. No suorittamamme tutkinto kouluttaa meitä oppimisympäristön ja työtapojen arvioimiseen ja niiden rakentumiseen. Miten se itsearviointi tapahtuu päivähoidon arjessa?

Se vaatii ensinnäkin havainnointia, mikä tapahtuu arjessa seuraamalla lasten toimintaa. Havainnoinnin jälkeen on aika yhteiselle keskustelulle esimerkiksi tiimipalaverissa. Miten esimerkiksi saamme lapsia jakaantumaan tasaisemmin käytössä oleviin tiloihin, jotta melutaso ei nouse liian korkeaksi. Yhteisen keskustelun jälkeen aletaan tehdä tarvittavia muutoksia. Mietitään yhdessä, minkälaisia leikkejä on tarjolla ja minkälaisen tilan ne vaativat. Onko vahingossa valikoitunut paljon pöydän ääressä tehtäviä leikkejä, jolloin yhtäkkiä onkin 15 lasta samassa tilassa pelaamassa lautapelejä, piirtämässä, muovailemassa jne. Toki piirtämistä ja muovailua voi tehdä lattiallakin, mutta se ei ole tässä pointti. Pointti on se, että aikuisten (ainakin osin) määrittelemät leikit ja leikkialueet eivät tue hyvän oppimisympäristön rakentumista.

Aika harva pystyy ainakin näin toimintakauden alussa käymään yhden päivän aikana läpi, havainnoinnin, yhteisen keskustelun ja tekemään vielä tarvittavat muutoksetkin. Eikä yhden päivän aikana tehty havainnointi välttämättä anna kovin todenmukaista kuvaakaan siitä, mitä havainnoidaan. Toimintavuoden alussa tehty tiedonkeruuvaihe on kuitenkin hyvin tärkeää varhaiskasvatussuunnitelman laatimisen kannalta, mutta myös luottamussuhteen syntymiseksi vanhempien kanssa. Miten kaiken pystyy tekemään ilman, että väsähtää ihan tyystin? Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin melko rankkoja sekä lapsille, että aikuisille. Pienet ja isot lapset itkevät ikäväänsä, etsivät omaa paikkaansa ryhmässä ja ilmaisevat muutokseen reagoimisen monella eri tapaa. Vanhemmat jännittävät lastensa sopeutumista ja päiväkodin henkilöstö yrittää parhaansa mukaan etsiä keinoja, joilla saisi kaikille lapsiryhmän lapsille tehtyä turvallisen olon.

Aivan kauden alussa tulee toisinaan haukattua hieman liian iso pala kakkua. Kesälomilta palataan enemmän tai vähemmän virtaa täynnä ja valmiina kehittämään yhden sosio-emotionaaliset haasteet, toisen pottatreenit ja kolmannen kynäotteen. Siinä samassa iskee flunssa, mahatauti ja enterorokko myös niille, jotka eivät koskaan sairasta.

Tässä vaiheessa pitäisi alkaa pilkkoa tavoitteita ja suunnitelmia osiin. Missä sakkaa eniten ja mitä sille tehdään. Linda Liukkaan Hello Ruby – Matka tietokoneeseen- kirjassa on aivan alussa kohta, jossa sanotaan näin:

”Ruby haluaisi heittäytyä maahan itkemään, mutta hän on järkevä tyttö ja tietää, että usein isot ongelmat ovat vain nippu pikku ongelmia.”

Näinhän se on! Se katastrofaalinen lepohetki on vain nippu muutamia yksittäisiä ongelmia, jotka kaikki voidaan ratkoa yksi kerrallaan. Yksi kaipaa aikuisen läheisyyttä, toinen mielenkiintoisia tarinoita ja kolmas perusteluja siitä, että miksi niitä typeriä lepohetkiä pitää edes olla, kun kotonakaan ei ole. Ja se yksi saattaa tarvita sitä aikuisen läheisyyttä kaksi kuukautta, kun taas se kolmas jättää Miksi?-kyselyt ensimmäisen viikon jälkeen. Ei siis vaadita lapsilta eikä itseltämme liikoja. Kiire ei ole mikään päiväkotien ominaisuus, se on aina aikuisen itse aiheuttamaa.

Jaksa siis vaan! Jaksa yrittää ja epäonnistua ja yrittää uudestaan. Mutta älä yritä ratkoa kaikkia ongelmia kerralla. Jaksa vielä hetki sitä, että Tellervo ei vielä uskalla nukahtaa yksinään. Jaksa vielä sitäkin, että Ernestin täytyy käydä ulkoilusta pissalla, vaikka piti käydä ennen ulkovaatteiden pukemista. Ja ennen kaikkea, jaksa vielä itseäsi, joka välillä haluaisi luovuttaa. Sekin on ok hetken. Sitten yritetään taas!

Oppiva yhteisö varhaiskasvatuksessa rohkaisee kokeiluun, yrittämiseen ja sinnikkyyteen sekä sallii myös erehtymisen.

Sitten summataan!

1. Oppimiskapasiteetti on rajallinen lapsilla ja aikuisilla.

2. Pilko yksi kokonaisuus osiin ja keskity yhteen asiaan kerrallaan.

3. Sä pystyt kyllä siihen!